Susiluoto, Saila: Glasmalerei (Lasimaalaus Német nyelven)

Puutarhassa linnuille kasvaa kaksi päätä. Liljanterät nousevat korkeiksi, kurottavat aurinkoa kohden, halkeavat syvinä ja oransseina kuin munkkien lepattavat vaatteet, repäisevät aurinkoon viillokset. Liljoja kasvaa kaksi jokaisesta varresta, jokainen varsi halkeaa vielä kahtia, jokaisesta kohdasta kasvaa toinen, niin kuin leikatusta omenapuusta, toiveikkaasta ihmisestä. Haavoihin puristautuu verso, raadeltuun maahan kasvaa, naiseen, uudenkuun aikaan, kun kuulla on kimmeltävä, teräsluinen sirppi, kun askel on ohut, rotko alla, kun hopeiset autot törmäilevät verenpunaisiin ja maidonvalkoisiin, kun joet kahdentavat haaransa, kun sfinksi irtaantuu eläimeksi ja ihmiseksi, ihminen mieheksi ja naiseksi, nainen aikuiseksi ja lapseksi, lapsi hyväksi ja pahaksi. Hyvästä ja pahasta älä puhu. Kaikella on lopulta kyynelten muoto, koruilla, mitä ihmisestä jää, sateella. Se on kaikkeuden muotti, viimeinen nuotti.

Im Garten wachsen den Vögeln zwei Köpfe. Die Lilienkronen ragen hoch hinauf, strecken sich der Sonne entgegen, spalten sich tief und orangefarben wie die flatternden Gewänder der Mönche, reißen Kerben in die Sonne. Zwei Lilien wachsen an jedem Stiel, jeder Stiel spaltet sich, aus jedem Spalt wächst ein neuer Stiel, wie an einem gestutzten Apfelbaum, einem hoffnungsvollen Menschen. In die Wunde zwängt sich ein Schößling, wächst in der aufgerissenen Erde, in der Frau, zur Zeit des Neumonds, wenn der Mond eine schimmernde, scharfknochige Sichel ist, wenn die Schritte schwach sind, über eine Kluft führen, wenn silberne Autos mit blutroten und milchweißen kollidieren, wenn die Flüsse ihre Gabelungen verdoppeln, wenn die Sphinx sich auflöst in Tier und Mensch, der Mensch in Mann und Frau, die Frau in Erwachsene und Kind, das Kind in Gut und Böse. Lasst uns nicht von Gut und Böse sprechen. Alles nimmt letztlich die Form der Tränen an, Schmuckstücke, was von einem Menschen bleibt, Regen. Es ist die Gussform des Alls, die letzte Note.