Inkala, Jouni: Iltasatu. Jackarby

Ruisleivän karhea hengitys kielelläni sen myös huomasi,

antoi kuminanjyvän kuiskata sisältään aamukahvin reunaan
jo tutun, kylmemmän tiedon täyttämään.

Mitä se mietti siellä, niityltä taikinaan ja leipomon
uuniin unohdettuna, käsien ja lempeiden koneiden litistämänä
että leivässä itse muistaisi tiensä
kupin ja huulien risteyksessä.

Astuin sen lävitse aikaan jossa toistin vielä taivaallisempaa
nimeäni, suolan ja levän kevyttä, niin kuin
niiden yhteinen haju meren rantakiviltä, rantakiville

ja takapihan niitylle minne kyyn nahka oli kaartunut ilmavaksi
rapisevaksi kysymysmerkiksi, juuri sellaisen päivän perään kasvavaksi
jonka kautta astuessaan ei jalkapohjissa tunne

kipua mitä olisi halunnut tuntea.

Hetkenä joka jaetaan yksin osiin ja mietitään
tyhjän pöydän ääressä mihin sen viipaleet kallistuvat ja katoavat.

Minuutin ja sen puolikkaan laajenevassa universumissa

missä sekunnit kiertävät kunnes juurtuvat ja siementävät.

The rye bread´s rough breath on my tongue noticed it too,

it let the cumin seed whisper from its interior to the rim of my morning coffee
filled by an already familiar, colder knowledge.

What did it ponder there, abandoned from meadow to dough, then
to the bakery oven, flattened by hands and gentle machines,
to remember, in the bread, its journey
in the hybridization of cup and lips.

I stepped through it into a time in which I repeated my even more celestial
name, light as salt and kelp, like their joint odor
from the rocks by the seashore, on to the rocks

and the meadow in back of the house, where a viper´s skin had curled into a rustling
and airy question mark, to grow at the end of exactly
the kind of day one moves through and the soles of one´s feet

do not feel the pain one would have liked to feel.

At a moment divided, alone, into equal parts and contemplated
at an empty table where its slices lean and fall.

In an expanding universe of a minute and half a minute

where seconds spin, until they take root and seed.