This website is using cookies

We use cookies to ensure that we give you the best experience on our website. If you continue without changing your settings, we'll assume that you are happy to receive all cookies on this website. 

Kalevala: Kalevala

Portre of Kalevala

Kalevala (Finnish)

Ensimmäinen runo

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja, virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.

Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa;
niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä,
minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.
Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.

Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia, kanervoista katkomia,
risukoista riipomia, vesoista vetelemiä,
päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni, lasna karjanlaitumilla,
metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle.
Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?

Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.

Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Itkeä hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki: iäkseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla!

"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.

"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"

Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.

Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;
pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa
kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta
miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!"

Kun ei kuu kerittänynnä eikä päivyt päästänynnä,
ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä:
liikahutti linnan portin sormella nimettömällä,
lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;
tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta.

Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen;
jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.

Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle.

Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe.
Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.

Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

 



Source of the quotationhttp://fi.wikisource.org

Kalevala (Hungarian)

A VILÁG KEZDETE ÉS VEJNEMÖJNEN SZÜLETÉSE

Egymaga ér az éjjel hozzánk,
A nap egymaga köszönt ránk,
Egymaga termett Vejnemöjnen,
Nőtt a nótafa oly fönnen,
Kave asszony kebeléből,
Ilmatár anya öléből.

Vala ím egy szűz, ég leánya,
Kave, szép teremtő tündér,
Nagy szentségben élt az égben,
Mind szüntelen szüzességben -
Égi szérűsudvarokon,
Egyarányos avarokon.

Idejét már unja igen,
Egész élte oly idegen,
Olyan egyedüli, árva,
Örök szüzességre szánva -
Égi szérűsudvarokon,
Puszta széles parlagokon.

Immár alább ereszkedik,
A habokra helyezkedik,
Le a tenger tág terére,
Véghetetlen víz ölére;
Ihol szélvész támad elő,
Tenger tükrit fölkeverő,
Nagy habokat hányó-vető.

Szél a szűzet elringatja,
Végtelen vízeken hajtja,
Környül a kéklő víz mezején,
Tajtékzó habok tetején;
Szélfúvás teherbe ejti,
Tenger dombossá teremti.

Hordja méhe magzatterhét,
Nagy hasának nehéz teljét,
Hordja hétszáz álló évig,
Kilenc emberöltőn végig,
Mégse szülhet, nem fiazhat,
Nem lesz meg a létlen magzat.

Kacsa jön, kecses madárka,
Kóvályogva, karingálva,
Földet néz, hol fészkelhetne,
Helyet, hol lakása lenne.

Száll keletre, napnyugtára,
Száll északi, déli tájra,
Fészekföldet csak nem kaphat,
Helyet, bárha legrosszabbat,
Fészkét, ahol felüthesse,
Lakát hova helyheztesse.

Ott szálldogál, repdesődik,
Tanakodik, tépelődik:
„Szobámat ha szélen rakom,
Habokon ha lészen lakom,
Szél szobámat feldöntheti,
Hab a házam elöntheti.”

Hát akkor a Vízasszonya,
Vízasszonya, ég leánya
Térdit, tengerből emelé,
Hogy a réce ott fészkelne,
Lakóhelyre jóra lelne.

A kecses kacsamadárka
Ott repesve, szálldogálva,
Észreveszi kék víz tükrén
Vízasszonya térdit tüstént,
Véli: pástos emelkedő,
Gyepesedő kis dombtető.

Csak repesget, csak szálldogál,
A térdfőre lassan leszáll,
Fészkit rajta meg is rakja,
Aranytojást tojik abba.

Kotlik, ül, tojásit költve,
Azt a térdfőt melengetve,
Ül egész nap, másnap is ül,
Harmadnap is azonfölül:
Már akkor a Vízasszonya,
Véli, térde lángra lobban,
Minden íze olvadóban.

Itt a térdén egyet rándít,
Tojás mind a vízbe szédül,
Tenger habjai közé dül,
Cserepekre hull csörögve,
Száz darabra zúzik össze.

Mutatnak a morzsák szépet.
A cserepek csínos képet:
Tört tojásnak alsó fele
Válik alsó földfenékké,
Tört tojásnak felső fele
A felettünk való éggé,
Sárgájának felső fele
Fényes nappá fenn az égen,
Fehérjének felső fele
A halovány holddá lészen;
Tojáson mi tarka rész volt,
Égen csillag lesz belőle,
Tojáson mi feketés volt,
Lesz belőle ég felhője.

Az idők így múlton-múlnak,
Öreg évek elvonulnak,
Nap fiatal fényeskedvén,
Hold fiatal ékeskedvén:

Úszik ám a Vízasszonya,
Vízasszonya, ég leánya
Ma csendes nagy vizeken,
Hallgatag habok hegyiben,
Előtte a vékony víz-ség,
Megette a merő mennyég.

A tizedik nyárra kelve
Fölüti fejét a vízbül,
Homlokát a habok közül,
Akkor alkotásit kezdi,
Teremtéseit teremti
A sík tenger tág mezején,
A temérdek víz tetején.

Hol kezét kanyarította,
Földfokot szakajt ki ottan,
Ahol lába földet ére,
Halas vermet vájt helyére;
Hol alá-alábukott volt,
Oda mélységeket módolt.

Földnek fordul oldalaslag,
Alacsony martok ott maradnak,
Lába földnek fordultába,
Lazacos hely lesz ott utána
Fejjel föld felé fordultan
Kis öblöket alkot ottan.

Úszik el a földtül aztán,
Majd megáll a tenger síkján,
Szirtezi a tenger színét,
Zátonyokat szór szanaszét,
Hajók tönkretételéül,
Hajósok halóhelyéül.

Szigetek immár megteremtve,
Szirtek téve tengerekbe,
Rakva oszlopi az égnek,
Földek és vizek ím készek,
Mégsem lesz meg Vejnemöjnen,
Az ős költő nincs jelennen.

Vízanyaként forog úszva,
Napkeletre, napnyugotra,
Úszva éjen, úszva délen,
Valamennyi világszélen,
Tüzes baj a méhebeli,
Teste kemény kínnal teli.

Nosza könnyűi peregnek:
„Jaj nékem, jaj bús fejemnek,
Én pórul járt gyászos gyermek!
Most jutottam jó vég alá,
Mindétig a mennyég alá,
Hogy szelek ringáljanak,
Hogy a habok himbáljanak.”

„Jobb maradtam volna bárcsak
Levegőég leányának,
Mintsem most a vízen járjak,
Vízanyának irongáljak:
Oly hideg van itten élnem,
Vajmi bajos itt henyélnem.”

„Ó, te fölső Isten, Ukkó,
Te az egész eget tartó!
Jövel hozzám én nagy jómra,
Hajolj hozzám hívó szómra,
Szabadítsd a szűzet szükségétől,
Hajadont hasa hevétől,
Kelj hamar, siess ugyancsak,
Szánjad meg a rád szorultat!”

Komoly öreg Vejnemöjnen
Anyja méhét rója régen,
Harminc nyara, hogy azt rója,
Éppen annyi télszak óta
Ama csöndes nagy vizeken,
Hallgatag habok hegyiben.

Tanakodik, tépelődik,
Mi lesz véle, hogy lesz élte
Sötét rejtekhely zugában
Itt e szörnyű szűk szobában,
Hol a holdra sohse néz fel,
Napvilágot sohsem észlel.

Fölemelé szóra száját,
Megereszté mondókáját:
„Hozz ki, hold, nap, szabadíts meg,
Vígy a levegőre, Göncöl,
E szorító fészekházból,
Szörnyű szűk szobák zugából!
Tedd a földre már az utast,
Emberfiát fényre juttasd,
Ég holdját szemügyre venni,
Ég csillagit észlelgetni.”

Hogy a hold se hozta volt ki,
Nap se jött el szabadítni,
Érzi idejét idegennek,
Életét is kietlennek,
Ujjával a vár kapuján
Nagyot lök a nevendékkel,
Ama csoda csontlakaton,
Bal lábujja rést üt azon,
A küszöbön átkel körme,
Tornácajtón térdre tör be.

A tengerbe dől be arccal,
Keze harcol a habokkal;
Marad tenger ótalmában,
Hős a habok hatalmában.

Ott evezve öt esztendőt,
Vagy ötöt, vagy hatot eltölt,
Hét esztendőt, nyolcat is tán,
Oszt’ megáll a tenger síkján,
Névtelen kis félszigeten.
Fátalan kis földszeleten.

Földrül legitt föl is térdel,
Kapaszkodik két kezével,
Kél a holdat szemre venni,
Napvilágon vígan lenni,
A Göncölt kikémlelgetni,
És csillagit észlelgetni.

Ez vala Vejnemöjnen lette,
A legkülönb költő kelte
Kave asszony kebeléből,
Anyja, Ilmatár öléből.



Source of the quotationhttp://www.mek.oszk.hu

minimap