This website is using cookies

We use cookies to ensure that we give you the best experience on our website. If you continue without changing your settings, we'll assume that you are happy to receive all cookies on this website. 

Flaubert, Gustave: Yksinkertainen Sydän (Un coeur simple in Finnish)

Portre of Flaubert, Gustave

Un coeur simple (French)

I.
Pendant un demi-siècle, les bourgeoises de Pont-l'Evêque envièrent à Madame Aubain sa servante Félicité.

Pour cent francs par an, elle faisait la cuisine et le ménage, cousait, lavait, repassait, savait brider un cheval, engraisser les volailles, battre le beurre, et resta fidèle à sa maîtresse, - qui n'était pas cependant une personne agréable.

Elle avait épousé un beau garçon sans fortune, mort au commencement de 1809, en lui laissant deux enfants très jeunes avec une quantité de dettes. Alors, elle vendit ses immeubles, sauf la ferme de Toucques et la ferme de Geffosses dont les rentes montaient à cinq mille francs tout au plus, et elle quitta sa maison de Saint-Melaine pour en habiter une autre moins dispendieuse, ayant appartenu à ses ancêtres et placée derrière les halles.

Cette maison, revêtue d'ardoises, se trouvait entre un passage et une ruelle aboutissant à la rivière. Elle avait intérieurement des différences de niveau qui faisaient trébucher. Un vestibule étroit séparait la cuisine de la salle où Madame Aubain se tenait tout le long du jour, assise près de la croisée dans un fauteuil de paille. Contre le lambris, peint en blanc, s'alignaient huit chaises d'acajou. Un vieux piano supportait, sous un baromètre, un tas pyramidal de boîtes et de cartons. Deux bergères de tapisserie flanquaient la cheminée en marbre jaune et de style Louis XV. La pendule, au milieu, représentait un temple de Vesta ; - et tout l'appartement sentait un peu le moisi, car le plancher était plus bas que le jardin.

Au premier étage, il y avait d'abord la chambre de « Madame », très grande, tendue d'un papier à fleurs pâles, et contenant le portrait de « Monsieur » en costume de muscadin. Elle communiquait avec une chambre plus petite, où l'on voyait deux couchettes d'enfants, sans matelas. Puis venait le salon, toujours fermé, et rempli de meubles recouverts d'un drap. Ensuite un corridor menait à un cabinet d'étude ; des livres et des paperasses garnissaient les rayons d'une bibliothèque entourant de ses trois côtés un large bureau de bois noir. Les deux panneaux en retour disparaissaient sous des dessins à la plume, des paysages à la gouache et des gravures d'Audran, souvenirs d'un temps meilleur et d'un luxe évanoui. Une lucarne, au second étage, éclairait la chambre de Félicité, ayant vue sur les prairies.

Elle se levait dès l'aube, pour ne pas manquer la messe, et travaillait jusqu'au soir sans interruption ; puis le dîner étant fini, la vaisselle en ordre et la porte bien close, elle enfouissait la bûche sous les cendres et s'endormait devant l'âtre, son rosaire à la main. Personne, dans les marchandages, ne montrait plus d'entêtement. Quant à la propreté, le poli de ses casseroles faisait le désespoir des autres servantes. Econome, elle mangeait avec lenteur, et recueillait du doigt sur la table les miettes de son pain, - un pain de douze livres, cuit exprès pour elle, et qui durait vingt jours.

En toute saison elle portait un mouchoir d'indienne fixé dans le dos par une épingle, un bonnet lui cachant les cheveux, des bas gris, un jupon rouge, et par-dessus sa camisole un tablier à bavette, comme les infirmières d'hôpital.

Son visage était maigre et sa voix aiguë. A vingt-cinq ans, on lui en donnait quarante ; dès la cinquantaine, elle ne marqua plus aucun âge ; - et, toujours silencieuse, la taille droite et les gestes mesurés, semblait une femme en bois, fonctionnant d'une manière automatique.



Yksinkertainen Sydän (Finnish)

I.
Puolen vuosisadan ajan Pont-l'Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä.
Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi, pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita, ja hän pysyi uskollisena emännälleen, -- joka ei suinkaan ollut miellyttävä henkilö.
Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä, paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana.
Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä. Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin keltamarmorista, Ludvig XV:n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; -- ja koko huoneusto haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa.
Toisessa kerroksessa oli ensin "rouvan" huone, hyvin tilava, siinä vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan "herran" muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten, guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa -- kaikki muistoja paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala niitylle.
Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti, että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi kahmaloonsa leivänmurut pöydältä -- hänelle paistettiin vasiten kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi.
Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi, joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla.
Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen vanhalta, -- aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti.



minimap