Dante, Alighieri: Jumalainen näytelmä. Kiirastuli. Ensimmäinen laulu (La Divina Commedia. Purgatorio. Canto I. in Finnish)
La Divina Commedia. Purgatorio. Canto I. (Italian)Per correr miglior acque alza le vele omai la navicella del mio ingegno, che lascia dietro a sé mar sì crudele; e canterò di quel secondo regno dove l'umano spirito si purga e di salire al ciel diventa degno. Ma qui la morta poesì resurga, o sante Muse, poi che vostro sono; e qui Caliopè alquanto surga, seguitando il mio canto con quel suono di cui le Piche misere sentiro lo colpo tal, che disperar perdono. Dolce color d'oriental zaffiro, che s'accoglieva nel sereno aspetto del mezzo, puro infino al primo giro, a li occhi miei ricominciò diletto, tosto ch'io usci' fuor de l'aura morta che m'avea contristati li occhi e 'l petto. Lo bel pianeto che d'amar conforta faceva tutto rider l'oriente, velando i Pesci ch'erano in sua scorta. I' mi volsi a man destra, e puosi mente a l'altro polo, e vidi quattro stelle non viste mai fuor ch'a la prima gente. Goder pareva 'l ciel di lor fiammelle: oh settentrional vedovo sito, poi che privato se' di mirar quelle! Com'io da loro sguardo fui partito, un poco me volgendo a l 'altro polo, là onde il Carro già era sparito, vidi presso di me un veglio solo, degno di tanta reverenza in vista, che più non dee a padre alcun figliuolo. Lunga la barba e di pel bianco mista portava, a' suoi capelli simigliante, de' quai cadeva al petto doppia lista. Li raggi de le quattro luci sante fregiavan sì la sua faccia di lume, ch'i' 'l vedea come 'l sol fosse davante. «Chi siete voi che contro al cieco fiume fuggita avete la pregione etterna?», diss'el, movendo quelle oneste piume. «Chi v'ha guidati, o che vi fu lucerna, uscendo fuor de la profonda notte che sempre nera fa la valle inferna? Son le leggi d'abisso così rotte? o è mutato in ciel novo consiglio, che, dannati, venite a le mie grotte?». Lo duca mio allor mi diè di piglio, e con parole e con mani e con cenni reverenti mi fé le gambe e 'l ciglio. Poscia rispuose lui: «Da me non venni: donna scese del ciel, per li cui prieghi de la mia compagnia costui sovvenni. Ma da ch'è tuo voler che più si spieghi di nostra condizion com'ell'è vera, esser non puote il mio che a te si nieghi. Questi non vide mai l'ultima sera; ma per la sua follia le fu sì presso, che molto poco tempo a volger era. Sì com'io dissi, fui mandato ad esso per lui campare; e non lì era altra via che questa per la quale i' mi son messo. Mostrata ho lui tutta la gente ria; e ora intendo mostrar quelli spirti che purgan sé sotto la tua balìa. Com'io l'ho tratto, saria lungo a dirti; de l'alto scende virtù che m'aiuta conducerlo a vederti e a udirti. Or ti piaccia gradir la sua venuta: libertà va cercando, ch'è sì cara, come sa chi per lei vita rifiuta. Tu 'l sai, ché non ti fu per lei amara in Utica la morte, ove lasciasti la vesta ch'al gran dì sarà sì chiara. Non son li editti etterni per noi guasti, ché questi vive, e Minòs me non lega; ma son del cerchio ove son li occhi casti di Marzia tua, che 'n vista ancor ti priega, o santo petto, che per tua la tegni: per lo suo amore adunque a noi ti piega. Lasciane andar per li tuoi sette regni; grazie riporterò di te a lei, se d'esser mentovato là giù degni». «Marzia piacque tanto a li occhi miei mentre ch'i' fu' di là», diss'elli allora, «che quante grazie volse da me, fei. Or che di là dal mal fiume dimora, più muover non mi può, per quella legge che fatta fu quando me n'usci' fora. Ma se donna del ciel ti muove e regge, come tu di' , non c'è mestier lusinghe: bastisi ben che per lei mi richegge. Va dunque, e fa che tu costui ricinghe d'un giunco schietto e che li lavi 'l viso, sì ch'ogne sucidume quindi stinghe; ché non si converria, l'occhio sorpriso d'alcuna nebbia, andar dinanzi al primo ministro, ch'è di quei di paradiso. Questa isoletta intorno ad imo ad imo, là giù colà dove la batte l'onda, porta di giunchi sovra 'l molle limo; null'altra pianta che facesse fronda o indurasse, vi puote aver vita, però ch'a le percosse non seconda. Poscia non sia di qua vostra reddita; lo sol vi mosterrà, che surge omai, prendere il monte a più lieve salita». Così sparì; e io sù mi levai sanza parlare, e tutto mi ritrassi al duca mio, e li occhi a lui drizzai. El cominciò: «Figliuol, segui i miei passi: volgianci in dietro, ché di qua dichina questa pianura a' suoi termini bassi». L'alba vinceva l'ora mattutina che fuggia innanzi, sì che di lontano conobbi il tremolar de la marina. Noi andavam per lo solingo piano com'om che torna a la perduta strada, che 'nfino ad essa li pare ire in vano. Quando noi fummo là 've la rugiada pugna col sole, per essere in parte dove, ad orezza, poco si dirada, ambo le mani in su l'erbetta sparte soavemente 'l mio maestro pose: ond'io, che fui accorto di sua arte, porsi ver' lui le guance lagrimose: ivi mi fece tutto discoverto quel color che l'inferno mi nascose. Venimmo poi in sul lito diserto, che mai non vide navicar sue acque omo, che di tornar sia poscia esperto. Quivi mi cinse sì com'altrui piacque: oh maraviglia! ché qual elli scelse l'umile pianta, cotal si rinacque subitamente là onde l'avelse. |
Jumalainen näytelmä. Kiirastuli. Ensimmäinen laulu (Finnish)Älyni pursi purjeensa nyt nostaa
vesiä vienompia juostaksensa ja jättääksensä meret julmat taakseen: Nyt toista laulaa tahdon valtakuntaa, miss' ihmishenki puhdistuu ja tulee taivaisen tien ja armon arvoiseksi. Mut runous kuollut haudastansa nouskoon! Omanne olla tahdon, Musat pyhät, ja auttakoon mua armas Kalliope, sävelin moisin säestellen mua kuin tuta saivat tytöt Pieroksen, harakat, jotka teitä haastoi kilpaan! Suloinen niinkuin itämaan safiirin ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä ens piiriin saakka taivas puhdas päilyi. Taas silmäni sai halun nähdä, koska nyt olin jättänyt ma ilman kuolleen, mi murheutti katsehen ja mielen. Tuo tähti kaunis, joka lempeen lietsoo, hymyhyn hurmas idän ääret kaikki, Kalojen tähtimerkin kalventaen. Ma oikealle käännyin tarkastamaan etelän äärtä: tähteä näin neljä, jotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan. Iloitsi taivas niiden tulkinnasta. Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet, kun saa et nähdä moista kirkkautta! Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli: Näin vierelläni ukon yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan. Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden-näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena. Sätehet noiden neljän tähden pyhän valoivat valkeudellaan kasvot häitä, hän että eessäni kuin Päivä seisoi. »Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa tulette vankilasta ijäisestä?» hän virkkoi, päätään arvokasta puistain. »Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille yön syvyydestä päästäksenne, joka ijäti synkistää nuo kuolon kuilut? Lait helvetin siis joko juurin järkkyy? Uus onko taivahassa tahto, koska käy kadotetut minun kallioitain?» Oppaani silloin mua koski, sanoin ja käsin ynnä elein polvet multa ja kasvot painoi kunnioittaviksi. Hän sitten näin: »En saavu itsestäni, taivaasta Nainen alas astui, pyysi mun tämän miehen tietä johtamahan. Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää enempi saisit sekä matkastamme, ei olla toinen voi mun tahtonikaan. Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta niin liki sitä hulluus vei jo hänet, ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen. Niin on kuin sanoin; lähetetty olin hänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta kuin tämä, jota tänne lähdin käymään. Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut; nyt näyttää aion hälle henget, jotka sun vartioiminasi valkenevat. Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa; soi taivas voiman mulle, että hänet sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa. Suvaitse suosia siis tuloansa! Vapautta etsii hän: sen arvon arvaa se vasta, ken sen eestä uhras elon. Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut ol' Utikassa kuolema, kun jätit pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä. Lakeja luonnon loukanneet me emme, hän elää näät, ja Minos ei mua estä; piirissä asun, jossa Martiasi sua vielä rukoilevi silmin sivein, o pyhä povi, että ois hän omas: vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin! Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän; sua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit alhaalla tuolla sua mainittavan.» »Martia niin ol' armas nähdä mulle», hän vastasi, »niin kauan kuin ma elin, ma että toivehensa täytin kaikki. Mut tuon kun virran pahan tuollapuolla hän on, mun muistaa hänt' ei salli laki, mi mulle säättiin sieltä päästessäni. Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua kuin sanot, tarvis sua ei sievistellä; on kyllin, hänen nimessään kun pyydät. Sileä katkaise siis kaisla, vyötä hän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä pois että haihtuis joka jälki loan. Näät sovi kenenkään ei silmin samein tavata ensi vartiaa tään paikan; kas, paratiisin heimohon hän kuuluu. Mudassa pehmeässä, pitkin rantaa tään saaren pienen, kasvaa kaislametsä siell' alahalla, aallon häilyttämä. Ei mikään kasvi lehti-lehvä taikka kovempi-runkoinen voi siellä elää, kun taivu ei se tuulen tahdon mukaan. Takaisin tänne sitten älkää tulko! Pian Päivä nousee, tienne näyttää, mistä on loivin pääsy vuoren kukkulalle.» Katosi hän. Ma puhumatta sanaa nyt nousin. Oppaakseni kaiken käänsin niin katsantoni kuin myös mielenkiinnon. Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa; takaisin käymme sinne, missä painuu tasanko tää päin ala-ääriänsä. Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin. Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle ja turhaks uskoo toivon päästä tuosta, niin kuljimme me yksinäistä kenttää. Me sinne tultiin, missä kaste soti kerällä Päivän, haihtuen vain verkkaan, kun sitä siimes auttoi viileydellään. Levitti kädet kumpaisetkin silloin mun Mestarini nurmikolle hiljaa; ma tietäin aikehensa, kohden häntä kohotin poskipääni itkettyneet: taas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin, jok' oli Helvetissä himmentynyt. Tulimme tuosta rantaan autiohon, min merta purjehtinut mies ei koskaan, ken oisi palausta ymmärtänyt. Mun vyötti hän tuon toisen tahdon mukaan. Oi ihme! Heti kun hän kumartuen valitsi kasvin nöyrän tuon, jo kasvoi samalla toinen toisen kaislan sijaan. |