This website is using cookies

We use cookies to ensure that we give you the best experience on our website. If you continue without changing your settings, we'll assume that you are happy to receive all cookies on this website. 

Shakespeare, William: Kuningas Lear (The Tragedy Of King Lear. Detail. in Finnish)

Portre of Shakespeare, William

Back to the translator

The Tragedy Of King Lear. Detail. (English)

ACT I.
Scene I. A Room of State in King Lear's Palace.

[Enter Kent, Gloster, and Edmund.]

Kent.
I thought the King had more affected the Duke of Albany than
Cornwall.

Glou.
It did always seem so to us; but now, in the division of the
kingdom, it appears not which of the Dukes he values most, for
equalities are so weighed that curiosity in neither can make
choice of either's moiety.

Kent.
Is not this your son, my lord?

Glou.
His breeding, sir, hath been at my charge: I have so often
blush'd to acknowledge him that now I am braz'd to't.

Kent.
I cannot conceive you.

Glou.
Sir, this young fellow's mother could: whereupon she grew
round-wombed, and had indeed, sir, a son for her cradle ere she
had a husband for her bed. Do you smell a fault?

Kent.
I cannot wish the fault undone, the issue of it being so proper.

Glou.
But I have, sir, a son by order of law, some year elder than
this, who yet is no dearer in my account: though this knave came
something saucily into the world before he was sent for, yet was
his mother fair; there was good sport at his making, and the
whoreson must be acknowledged.--Do you know this noble gentleman,
Edmund?

Edm.
No, my lord.

Glou.
My Lord of Kent: remember him hereafter as my honourable friend.

Edm.
My services to your lordship.

Kent.
I must love you, and sue to know you better.

Edm.
Sir, I shall study deserving.

Glou.
He hath been out nine years, and away he shall again.--The king
is coming.

[Sennet within.]

[Enter Lear, Cornwall, Albany, Goneril, Regan, Cordelia, and
Attendants.]

Lear.
Attend the lords of France and Burgundy,
Gloster.

Glou.
I shall, my liege.

[Exeunt Gloster and Edmund.]

Lear.
Meantime we shall express our darker purpose.--
Give me the map there.--Know that we have divided
In three our kingdom: and 'tis our fast intent
To shake all cares and business from our age;
Conferring them on younger strengths, while we
Unburden'd crawl toward death.--Our son of Cornwall,
And you, our no less loving son of Albany,
We have this hour a constant will to publish
Our daughters' several dowers, that future strife
May be prevented now. The princes, France and Burgundy,
Great rivals in our youngest daughter's love,
Long in our court have made their amorous sojourn,
And here are to be answer'd.--Tell me, my daughters,--
Since now we will divest us both of rule,
Interest of territory, cares of state,--
Which of you shall we say doth love us most?
That we our largest bounty may extend
Where nature doth with merit challenge.--Goneril,
Our eldest-born, speak first.

Gon.
Sir, I love you more than words can wield the matter;
Dearer than eyesight, space, and liberty;
Beyond what can be valu'd, rich or rare;
No less than life, with grace, health, beauty, honour;
As much as child e'er lov'd, or father found;
A love that makes breath poor and speech unable;
Beyond all manner of so much I love you.

Cor.
[Aside.] What shall Cordelia speak? Love, and be silent.

Lear.
Of all these bounds, even from this line to this,
With shadowy forests and with champains rich'd,
With plenteous rivers and wide-skirted meads,
We make thee lady: to thine and Albany's issue
Be this perpetual.--What says our second daughter,
Our dearest Regan, wife to Cornwall? Speak.

Reg.
Sir, I am made of the selfsame metal that my sister is,
And prize me at her worth. In my true heart
I find she names my very deed of love;
Only she comes too short,--that I profess
Myself an enemy to all other joys
Which the most precious square of sense possesses,
And find I am alone felicitate
In your dear highness' love.

Cor.
[Aside.] Then poor Cordelia!
And yet not so; since, I am sure, my love's
More richer than my tongue.

Lear.
To thee and thine hereditary ever
Remain this ample third of our fair kingdom;
No less in space, validity, and pleasure
Than that conferr'd on Goneril.--Now, our joy,
Although the last, not least; to whose young love
The vines of France and milk of Burgundy
Strive to be interess'd; what can you say to draw
A third more opulent than your sisters? Speak.

Cor.
Nothing, my lord.

Lear.
Nothing!

Cor.
Nothing.

Lear.
Nothing can come of nothing: speak again.

Cor.
Unhappy that I am, I cannot heave
My heart into my mouth: I love your majesty
According to my bond; no more nor less.

Lear.
How, how, Cordelia? mend your speech a little,
Lest you may mar your fortunes.

Cor.
Good my lord,
You have begot me, bred me, lov'd me: I
Return those duties back as are right fit,
Obey you, love you, and most honour you.
Why have my sisters husbands if they say
They love you all? Haply, when I shall wed,
That lord whose hand must take my plight shall carry
Half my love with him, half my care and duty:
Sure I shall never marry like my sisters,
To love my father all.

Lear.
But goes thy heart with this?

Cor.
Ay, good my lord.

Lear.
So young, and so untender?

Cor.
So young, my lord, and true.

Lear.
Let it be so,--thy truth then be thy dower:
For, by the sacred radiance of the sun,
The mysteries of Hecate, and the night;
By all the operation of the orbs,
From whom we do exist and cease to be;
Here I disclaim all my paternal care,
Propinquity, and property of blood,
And as a stranger to my heart and me
Hold thee, from this for ever. The barbarous Scythian,
Or he that makes his generation messes
To gorge his appetite, shall to my bosom
Be as well neighbour'd, pitied, and reliev'd,
As thou my sometime daughter.

Kent.
Good my liege,--

Lear.
Peace, Kent!
Come not between the dragon and his wrath.
I lov'd her most, and thought to set my rest
On her kind nursery.--Hence, and avoid my sight!--[To Cordelia.]
So be my grave my peace, as here I give
Her father's heart from her!--Call France;--who stirs?
Call Burgundy!--Cornwall and Albany,
With my two daughters' dowers digest this third:
Let pride, which she calls plainness, marry her.
I do invest you jointly in my power,
Pre-eminence, and all the large effects
That troop with majesty.--Ourself, by monthly course,
With reservation of an hundred knights,
By you to be sustain'd, shall our abode
Make with you by due turns. Only we still retain
The name, and all the additions to a king;
The sway,
Revenue, execution of the rest,
Beloved sons, be yours; which to confirm,
This coronet part betwixt you.
[Giving the crown.]

Kent.
Royal Lear,
Whom I have ever honour'd as my king,
Lov'd as my father, as my master follow'd,
As my great patron thought on in my prayers.--

Lear.
The bow is bent and drawn; make from the shaft.

Kent.
Let it fall rather, though the fork invade
The region of my heart: be Kent unmannerly
When Lear is mad. What wouldst thou do, old man?
Think'st thou that duty shall have dread to speak
When power to flattery bows? To plainness honour's bound
When majesty falls to folly. Reverse thy state;
And in thy best consideration check
This hideous rashness: answer my life my judgment,
Thy youngest daughter does not love thee least;
Nor are those empty-hearted whose low sound
Reverbs no hollowness.

Lear.
Kent, on thy life, no more.

Kent.
My life I never held but as a pawn
To wage against thine enemies; nor fear to lose it,
Thy safety being the motive.

Lear.
Out of my sight!

Kent.
See better, Lear; and let me still remain
The true blank of thine eye.

Lear.
Now, by Apollo,--

Kent.
Now by Apollo, king,
Thou swear'st thy gods in vain.

Lear.
O vassal! miscreant!

[Laying his hand on his sword.]

Alb. and Corn.
Dear sir, forbear!

Kent.
Do;
Kill thy physician, and the fee bestow
Upon the foul disease. Revoke thy gift,
Or, whilst I can vent clamour from my throat,
I'll tell thee thou dost evil.

Lear.
Hear me, recreant!
On thine allegiance, hear me!--
Since thou hast sought to make us break our vow,--
Which we durst never yet,--and with strain'd pride
To come between our sentence and our power,--
Which nor our nature nor our place can bear,--
Our potency made good, take thy reward.
Five days we do allot thee for provision
To shield thee from diseases of the world;
And on the sixth to turn thy hated back
Upon our kingdom: if, on the tenth day following,
Thy banish'd trunk be found in our dominions,
The moment is thy death. Away! by Jupiter,
This shall not be revok'd.

Kent.
Fare thee well, king: sith thus thou wilt appear,
Freedom lives hence, and banishment is here.--
[To Cordelia.] The gods to their dear shelter take thee, maid,
That justly think'st and hast most rightly said!
[To Regan and Goneril.]
And your large speeches may your deeds approve,
That good effects may spring from words of love.--
Thus Kent, O princes, bids you all adieu;
He'll shape his old course in a country new.

[Exit.]



Source of the quotationwww.freelibrary.com

Kuningas Lear (Finnish)

Ensimmäinen Näytös.
Ensimmäinen kohtaus.

Juhlasali kuningas Learin hovilinnassa. Kent, Gloster ja Edmund tulevat.

KENTIN KREIVI.
Luulin kuninkaan enemmän suosivan Albanian kuin Cornwallin herttuata.

GLOSTER.
Siitähän meistä aina näytti; mutta nyt, valtakunnan jakajaisissa, ei
tule ilmi, kumpaa herttuata hän suuremmassa arvossa pitää, sillä
osuudet ovat niin tasan mitatut, ett'ei turhan tarkinkaan tietäisi,
minkä osan valita.

KENTIN KREIVI.
Eikö tämä ole poikanne, mylord?

GLOSTER.
Onhan tuon kasvatus ollut minun huolenani; olen niin usein punastunut
tunnustaakseni häntä, että jo olen siinä kohden häpyni kadottanut.

KENTIN KREIVI.
En käsitä teitä.

GLOSTER.
Mutta tuon pojan äiti hän käsitti mun hän; ja siitäkös hän paisui, ja
sai kuin saikin pojan kehtoonsa ennen kuin vuoteesensa puolison.
Hoksaatteko virheen?

KENTIN KREIVI.
En saata toivoa tekemättömäksi virhettä, jonka seuraus on noin muhkea.

GLOSTER.
On minulla toinenkin poika, laillisella tiellä saatu ja vuotta vanhempi
tätä, vaan joka ei kuitenkaan ole rakkaampi mulle. Sillä vaikka tämä
veitikka tuli hiukan röyhkeästi mailmaan, ennen kuin käskettiinkään,
oli kuitenkin hänen äitinsä kaunis. Hauska huvi oli häntä tehdä, ja
äpäräpoika on kuin onkin lapseksi omistettava. -- Tunnetko, Edmund,
tätä ylimystä?

EDMUND.
En, jalo herra.

GLOSTER.
Jalo herra Kent: muistele häntä tästä lähin kelpo ystävänäni.

EDMUND.
Nöyrin palvelijanne, herra kreivi.

KENTIN KREIVI.
Oikein mun täytyy teitä rakastaa, ja pyydän saada lähemmin tutustua
teihin.

EDMUND.
Koetan parastani sitä ansaitakseni.

GLOSTER.
Hän on yhdeksän vuotta ollut ulkomailla ja lähtee kohta jälleen. --
Kuningas tulee.

(Torventoitauksia kuuluu.)
(Lear, Cornwall, Albania, Goneril, Regan,
Cordelia ja seuralaisia tulee.)

LEAR.
Burgundian ja Ranskan prinssit, Gloster,
Sisähän tuokaa.

GLOSTER.
Kyllä, kuninkaani.

(Gloster ja Edmund lähtevät.)

LEAR.
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. -- Cornwall, poikan',
Ja te, Albania, poikan' yhtä rakas,
Vakava tuumamme on tällä hetkell'
Ilmaista tytärtemme myötäjäiset.
Näin vastaisia riitoj' estääksemme.
Burgundian ja Ranskan prinssit suuret,
Nuorimman tyttäremme kilpa-yljät,
Tääll' ovat kauan lemmen pyyteill' olleet
Vaan vastint' odottain. -- No, tyttäreni,
(Kun pois nyt luovutamme hallituksen,
Maan-omistuksemme ja valtatoimet) --
Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii?
Ett' anti runsain tulis osaks sille,
Joll' ansio on suurin. -- Goneril,
Esikko, puhu ensin.

GONERIL.
Isä, rakkaamp'
Olette mulle kuin voin kielin virkkaa,
Näköä, ilmaa, vapautt' armahampi,
Kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi
Kuin elo, armo, terveys, soreus, maine,
Rakkaampi kuin isä koskaan lapselleen on.
Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko;
Niin teitä lemmin, ett'ei rajaa, määrää.

CORDELIA (syrjään).
Cordelia, entä sä? Vait vaan ja lemmi.

LEAR.
Maan kaiken tuon, tuost' aikain tuohon viivaan,
Sen vehmasmetsät, arot, kalavirrat
Ja laajat niittymaat nyt annan sulle
Sun ja Albanian heimon iki-omaks.
No entä toinen tytär, armas Regan,
Cornwallin vaimo? Puhu.

REGAN.
Yhtä maata
Ja yhden-arvoinen kuin siskon' olen.
Mun uskollinen sydämeni tuntee,
Ett' tyynni lausunut mun lempen' on hän;
Mut jäljess' on hän sentään: minä vannon
Vihollisikseni muut ilot kaikki,
Joit' aistimiston laaja piiri tarjoo,
Ja kalliin kuninkaani lempi ainoo
Autuuten' on.

CORDELIA (syrjään).
Kuink' on Cordelia köyhä!
Ei niinkään sentään: lempeni, sen tiedän,
On rikkahampi kuin mun kieleni.

LEAR.
Ikuiseks perinnöks jää sun ja lastes
Tuo kauniin vallan laaja kolmannes,
Somuudelt', alalt', arvolt' yhtä hyvä
Kuin minkä Goneril sai. -- No, isäs riemu,
Et huonoin, vaikka nuorin, jonka lemmest'
Osuuttaan kiistää Burgundian maito
Ja Ranskan viinit, mitä sanot, osan
Runsaamman voittaakses kuin siskos? Puhu.

CORDELIA.
En mitään, kuninkaani.

LEAR.
Et mitään?

CORDELIA.
En mitään.

LEAR.
Tyhjästä tyhjä tulee; vielä kerran.

CORDELIA.
Min' onneton en sydäntäni nostaa
Voi huulilleni; niin ma teitä lemmin
Kuin tulee mun, en päälle enkä vaille.

LEAR.
Cordelia! Kuinka? Sanas hiukan muuta,
Menetät muuten onnes.

CORDELIA.
Isä hyvä,
Teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille,
Niin kuin mun tulee, hellyytenne maksan:
Rakastan, kuulen, kunnioitan teitä.
Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin
He lempivät? Jos minut joskus naidaan,
Se mies, jok' ottaa valani, saa puoliks
Vaan sydämen, ja lemmen, uskon puoliks.
En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä,
Jott' isällen saan kaiken lempen' antaa.

LEAR.
Sydämen kieltäkö on tuo?

CORDELIA.
On, isä.

LEAR.
Niin nuori ja niin tunnotonko?

CORDELIA.
Niin nuori, isä, ja niin suora.

LEAR.
No, suoruutes siis myötäjäises olkoon.
Kautt' aurinkoisen pyhän sädeloiston,
Hekaten salaisuuksien ja yön,
Ja kaikkein tähtein tenhovoiman kautta,
Joist' elämämme syttyy sekä sammuu,
Pois tässä kiellän kaiken isänlemmen,
Verellisyyden, heimolaisuuden,
Ja sydämelleni ja mulle vieraaks
Jäät ijäks päiviks. Raaka skyyttalainen,
Tai tuo, jok' omat sikiönsä ahmii
Ahnaasen nälkäänsä, on sydämellen'
Yht' armas, hellä, läheinen kuin sinä,
Muinoinen tyttäreni.

KENTIN KREIVI.
Kuninkaani, --

LEAR.
Vait, Kent! Älä louhikäärmeen ja sen raivon
Välihin astu. Hän se mulle rakkain,
Ja vanhuuteni turvaks häntä toivoin. --
Pois silmistäni, pois! -- Niin totta hauta
Leponi olkoon, kuin täss' isän helman
Häneltä kiellän! -- Ranskan prinssi tänne! --
Ken siellä hiiskuu? -- Burgundia tänne! --
Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin
Lisätkää kolmannenkin. Naittakoon
Hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo.
Ma teille yhteisesti valtan' uskon
Ja herruuden ja kaikki majesteetin
Etuudet laajat -- Joka toinen kuukaus --
Pidättäin sata ratsast' itsellemme,
Joit' elätätte te, -- me asetumme
Kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi
Kuninkaan nimi vaan ja kaikki arvot,
Mut valta, tulot, kaikki toimet muuten
Jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi
Tuo kruunu jakakaatte.

KENTIN KREIVI.
Jalo Lear,
Jot' aina kuninkaana kunnioitan,
Isänä lemmin, herranani seuraan,
Ja rukouksiini turvanani suljen, --

LEAR.
Vireissä jousi on: pois nuolen tieltä!

KENTIN KREIVI.
Sen anna lentää, vaikka sydämeeni
Sen väkä tunkis. Törkeä Kent olkoon,
Kun Lear on hullu -- Mitä teet sa, vanhus?
Luuletko sinä, että velvollisuus
Puhua pelkää, vaikka imarruksiin
Taipuukin mahti? Hupsuks kun käy vallat,
Suoruuteen kunnia on velkapää.
Pelasta arvos, malta mieles, hiili
Tuo julma hoppus. Hengelläni vastaan,
Vähimmin ett'ei nuorimpas sua lemmi:
Ei sydän tyhjä sen, jonk' ään' on heikko
Ontolta soimaan.

LEAR.
Vait, Kent, henkes tähden!

KENTIN KREIVI.
Vaan laina henken' ain' on ollut, altis
Vihollisilles; sit' en koskaan pelkäis
Menettää turvakses.

LEAR.
Pois silmistäni!

KENTIN KREIVI.
Paremmin katso, Lear; mun aina olla
Suo silmämääränäs.

LEAR.
No, kautt' Apollon, --

KENTIN KREIVI.
No, kautt' Apollon, kuningas, sa turhaan
Jumaliis vannot.

LEAR.
Katala! sa orja!

(Laskee kätensä miekan kahvaan.)

ALBANIAN HERTTUA JA CORNWALL.
Kuningas hyvä, heretkäätte!

KENTIN KREIVI.
Mene
Ja tapa lääkäris ja kuppatautiis
Sen palkka tuhlaa. Peräytä lahjas;
Niin kauan muuten kuin saan kurkust' ääntä.
Ma huudan: väärin teit.

LEAR.
Mua kuule, petturi!
Vasallivalas nimessä mua kuule!
Kun koitit meitä sanarikkoon saattaa
(Mi meist' on kaukana), ja uhkamielin
Kun tuomion ja vallan väliin tunget
(Jot' arvomme ja luontomme ei siedä),
Voimamme näytämme nyt, -- ota palkkas:
Viis päivää sulle suomme hankkiakses
Maailman vastuksia vastaan turvaa,
Ja kuudennella käännä vallallemme
Vihattu selkäs. Kymmenennellä
Jos pakolainen ruumiis maassa nähdään,
Niin surmas saat. Pois! Jupiterin kautta,
Sanaamme emme pyörrätä.

KENTIN KREIVI.
Hyvästi, Lear! Jos tuolla olet päällä,
Vapaus vieraiss' on, maanpako täällä. --
(Cordelialle.)
Sua, tyttö, suojelkoot sua vallat taivaan,
Mit' oikein mietit, lausuit suoraan aivan.
(Reganille ja Gonerilille.)
Puheenne suuret töissä ilmi tulkoon,
Ja runsas lemmensanain sato olkoon. --
Hyväiset Kent suo teille, ruhtinaat;
Sen vanhaa mielt' ei muuta uudet maat.

(Lähtee.)

(Torventoitauksia. Gloster palajaa, seurassaan
Ranska ja Burgund ja seuralaisia.)

GLOSTER.
Tass' ovat, herra, Ranska ja Burgund.

LEAR.
Burgundin prinssi, käännyn ensin teihin.
Te kositte tuon kuninkahan kanssa
Mun tytärtäni. Mitä myötäjäisiks
Vähintäin vaaditten, vai luovuttenko
Te pyyteistänne?

BURGUND.
Jalo majesteetti,
En enempää kuin myönsitten, ja ette
Vähempää suinkaan anna.

LEAR.
Jalo Burgund,
Häll' oli kallihina kalliin arvo;
Nyt laskenut on hinta. Tuossa on hän:
Tuo pikku koru-olento jos osaks
Tai kokonaan, ei kapioina muuta
Kuin isän viha, miellyttää voi teitä,
Hän tuoss' on, viekää.

BURGUND.
Vastata en taida.

LEAR.
Puutteineen kaikkineen tuo suvun hyljyn,
Vihamme lapsen, vieraaks vannomamme,
Myöt'-antimina kirous, tahdottenko
Sen ottaa vaiko jättää?

BURGUND.
Anteeks; moisill'
Ehdoill' on vaali turha.

LEAR.
Jättäkää siis.
Sen vallan nimeen, joka loi mun, kaikki
Toin teille ilmi. --
(Ranskan kuninkaalle.)
Suuri kuningas.
Niin lempeänne halvata en tahtois,
Ett' teille tarjoisin mit' itse vihaan.
Mielenne kääntäkää siis arvokkaampiin
Kuin kurjaan tuohon, jota luonto melkein
Omistaa häpee.

RANSKA.
Sangen kummaa tämä:
Hän, jok' ol' äsken silmäteränne,
Kehunne helmi, vanhuutenne sulo,
Parahin, kallein, hän yht'äkkiäkö
Niin julman teki työn, ett' auki ratkee
Noin monet lemmen poimut. Rikos varmasti
Niin luonnotont' on, että hirmuks käy se,
Tai äsken lausumanne rakkaus
Epäiltävä on. Tuon jos hänest' uskon,
Niin uskon mit' ei järkikään sais toteen
Pait ihmeen kautta.

CORDELIA.
Pyydän toki, isä,
(Jos syyn' on ett'en liukkain, viekkain kielin
Voi mieliks puhua: mit' aion, teen ma,
Ennenkuin puhun) tietyks tehkää ett'ei
Häpeän pilkku, murha tai muu tahra,
Ei kunniaton työ, ei rietas teko
Vihaanne, epäsuosioonne syynä,
Vaan juur' sen puute, jok' on rikkauteni:
Mairiva silmä sekä kieli moinen,
Jot' ilokseni mull' ei ole, vaikk' on
Sen vajaus multa rakkautenne vienyt.

LEAR.
Parempi ett'et olis syntynytkään,
Kuin ett'et paremmin mua miellytä.

RANSKA.
Vai niin! ei muuta? Luonnon hitaisuutta,
Jok' usein jättää mainimatta työn,
Mink' aikoo tehdä. -- Burgund, mikä mieli
On teillä nyt? Ei rakkautt' ole rakkaus.
Jos sill' on sivuhankkeita, jotk' etääll'
On määrästänsä. Tahdotteko hänet?
Hän jo on morsiuslahja.

BURGUND.
Suuri Lear,
Se osuus antakaa, mink' ehdotitte,
Niin tässä Cordelian käteen tartun
Burgundin herttuattarena.

LEAR.
En mitään: sen jo vannoin; siinä pysyn.

BURGUND.
Ma surkuttelen, että isän kato
Toi miehen kadon teille.

CORDELIA.
Rauhaan jääkää!
Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas.
En vaimoks mene hälle.

RANSKA.
Oi, Cordelia,
Ihanin impi, köyhän' olet rikkain,
Lasteena kallein, hyljättynä rakkain,
Sun ja sun avus tässä valloitan;
Lie laillist' ottaa minkä hylkää muut.
Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää
Minussa lemmen leimun sytyttää. --
Osaton tyttäres, tuo mulle suotu,
Nyt kauniin Ranskan haltijaks on luotu.
Nevainen Burgund kaikin ruhtinoineen
Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. --
Nuo jätä lemmettömät rauha-miellä:
Min täällä menetät, sen voitat siellä.

LEAR.
Vie hänet? hän on sun. Me moista emme
Tytärtä tunne, Älköön etehemme
Hän koskaan tulko. -- Pois, äl' ole tiellän'!
Sult' armon, lemmen, siunauksen kiellän. --
Tulkaatte, jalo Burgund.

(Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania,
Gloster seuralaisineen lähtevät.)

RANSKA.
Hyvästi heitä siskos.

CORDELIA.
Isämme hemmut, vesisilmin teidät
Cordelia jättää. Hyvin teidät tunnen,
Ja siskona ma vikojanne suoraan
Nimittää kammon. Isää lempikäätte.
Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen.
Mut ah! jos armon hältä vielä saisin,
Paremman turvan hälle valmistaisin.
Hyvästi kumpikin.

REGAN.
Me tehtävämme tiedämme.

GONERIL.
Sa koita
Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun
Kuin onnen almun. Niskuruuteen taivut,
Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut.

CORDELIA.
Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi,
Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi.
No, onneks vaan!

RANSKA.
Cordelia armas, tule!

(Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.)

GONERIL.
Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee
meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä.

REGAN.
Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille.

GONERIL.
Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä
kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se
älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin
hämmästyttävä.

REGAN.
Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä
selkoa itsestään ollut.

GONERIL.
Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä
ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen
vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta,
jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa.

REGAN.
Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme
mekin vielä häneltä odottaa.

GONERIL.
Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole
lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella
luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus
meille vaan pahennukseksi.

REGAN.
Miettikäämme tarkemmin tuota.

GONERIL.
Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

(Lähtevät.)



Toinen kohtaus.

Sali Glosterin linnassa.
(Edmund tulee, kädessä kirje.)

EDMUND.
Sa luonto, jumalattareni! Sinun
Lakias palvelen. Miks olen minä
Tapojen kiroissa ja sallin että
Mun kansain pyhä kammo paljaaks riistää,
Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta
Mua vanhempi? Miks äpärä? miks laiton?
Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto,
Miel' yhtä uljas, yhtä jalo muoto
Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin
Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn?
Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss'
Enemmän väkeä ja tulta saamme
Kuin vanhass', ikävässä vihkivuoteess',
Unessa puoleks, puoleks valvehella
Kuluupi koko narrilauman tekoon. --
Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä:
Isämme samoin suosii jalkalasta
Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana!
Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii
Ja päin käy tuumat, äpäräinen Edmund
Pois sysää laillisen. -- Ma kasvan, kostun:
Jumalat, avuks nouskaa äpärille!

(Gloster tulee.)

GLOSTER.
Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska!
Kuningas tiessään! luovuttanut vallan!
Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki
Yht'äkkiä! -- No, Edmund, mitä uutta?

EDMUND (salaten kirjettä).
Anteeksi, teidän armonne, ei mitään.

GLOSTER.
Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata?

EDMUND.
En tiedä mitään uutta, mylord.

GLOSTER.
Mitä paperia sinä luit?

EDMUND.
En mitään, mylord.

GLOSTER.
Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit? Ei
tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei
mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa.

EDMUND.
Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en vielä ole
loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan ett'ei se ole
aiottu teidän silmäiltäväksenne.

GLOSTER.
Kirje tänne, kuuletko!

EDMUND.
Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun ymmärtääkseni,
moitittavaa.

GLOSTER.
Anna tänne se, anna!

EDMUND.
Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut vaan
tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani.

GLOSTER (lukee).
"Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille
katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme,
kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa
kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen
sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan
sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme enemmän
tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä hänet
herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses,
ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." -- Hm! -- Kapinata! --
"Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, -- saisit puolet hänen
tuloistansa iki-omakses!" -- Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota
kirjoittamaan? sydäntä ja päätä sitä hautomaan? -- Milloin sait tämän?
Ken sen toi?

EDMUND.
Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni
ikkunasta heitettynä.

GLOSTER.
Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi?

EDMUND.
Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta
nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita.

GLOSTER.
Se on hänen.

EDMUND.
Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen
sydämellensä.

GLOSTER.
Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut?

EDMUND.
Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat
tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan
holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan.

GLOSTER.
Oi, konnaa, konnaa! -- Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! -- Kirottua
konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista
pahempi! -- Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. --
Hirmuista konnaa! -- Missä hän on?

EDMUND.
En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes
saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan,
niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette
häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma
kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä.
Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman
mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän
ylhäisyyttänne kohtaan.

GLOSTER.
Niinkö luulet?

EDMUND.
Jos suvaitsette, teidän ylhäisyytenne, niin vien teidät paikkaan
semmoiseen, jossa saatatte kuulla meidän keskustelumme asiasta ja
omilla korvillanne saada vakuuttavan todistuksen, ja kaiken tämän,
pitemmättä viivytyksettä, jo tänä iltana.

GLOSTER.
Hän ei saata olla semmoinen hirviö.

EDMUND.
Eikä toden totta olekaan.

GLOSTER.
Isäänsä kohtaan, joka niin hellästi ja sydämellisesti häntä rakastaa.
-- Taivas ja maa! -- Etsi hänet, Edmund; urki minulle hänen sydämensä
salaisuudet; toimita asia oman ymmärryksesi mukaan. Tekisin itseni
keppikerjäläiseksi, varman vakuutuksen saadakseni.

EDMUND.
Etsin hänet heti paikalla, joudutan hanketta kaikin mahdollisin keinoin
ja ilmoitan teille kaikki.

GLOSTER.
Nuo viimeiset pimennykset auringossa ja kuussa eivät ennusta meille
hyvää. Selittäkööt niitä luonnontieteet tavalla tai toisella, luonnolle
itselleen on kuitenkin vitsaukseksi niiden vaikuttamat seuraukset.
Rakkaus kylmennyt, ystävyys rauennut, veljekset riidassa; kaupungeissa
kapinoita; maalla eripuraisuutta; kavaluutta hoveissa; ja side isän ja
pojan välillä katkennut. Tuossa poika-lurjuksessani toteutuu ennustus:
siinä on poika isäänsä vastassa. Kuningas poikkee luonnon
järjestyksestä: siinä isä lastansa vastassa. Me olemme nähneet aikamme
parhaat puolet: juonet, petokset, kavaluudet ja kaikki hävittävät
mullistukset seuraavat meitä, rauhaa suomatta, hautaamme asti. -- Ota
selko siitä konnasta, Edmund; siitä et mitään vahinkoa saa; tee se vaan
huolella. -- Ja tuo jalo, vilpitön Kent maanpakolaisena! Rehellisyys
hänen rikoksensa! -- Kummallista!

(Lähtee.)

EDMUND.
Niin verrattoman narrimainen on tämä maailma, että, kun tulemme
sairaiksi onnesta (useinkin oman ahnaan nauttimisemme takia), niin
syytämme onnettomuuksistamme aurinkoa, kuuta ja tähtiä; ikäänkuin
olisimme konnia välttämättömyydestä, narreja taivaallisesta
pakoituksesta, veijareja, varkaita ja kavaltajia tähtien vallitsevasta
ylivoimasta, juoppoja, valehtelijoita ja avionrikkojia pakollisesta
alttiudesta taivaankappalten vaikutukselle, ja kaikinpuolin pahoja
Jumalten toimesta. Ihana tekosyy huorimukselle laskea pukkimaisuutensa
tähden viaksi. Isäni sekaantui äitiini louhikäärmeen hännän alla, ja
syntymiseni tapahtui Otavan alla; josta siis seuraa, että olen törkeä
ja rietas. -- Pois se! Minä olisin siksi tullut mikä olen, vaikka
neitseellisin tähti taivaalla olisi kaihtien äpäröittämistäni
katsellut. Edgar --

(Edgar tulee.)

Hih, siinä hän on käsillä niinkuin loppukiekkaus vanhanaikuisessa
ilveilyksessä. Minun osani on konnamainen alakuloisuus, ja huokailen
niinkuin hullu Tom. -- O! tätä äänirikkoa nuo pimennykset tiesivät.
F, G, A, B.

EDGAR.
No, veli Edmund, mitä tärkeätä miettimistä sinulla on?

EDMUND.
Aattelen, veli hyvä, erästä ennustusta, jota näinä päivinä olen lukenut
siitä, mikä näiden pimennyksien on seurauksena.

EDGAR.
Välitätkö sinä tuollaisista?

EDMUND.
Vakuutan, että sen kirjoittajan ennustukset käyvät surkealla tavalla
toteen: luonnottomuutta lapsen ja vanhemman välillä; surmaa, kallista
aikaa, vanhan ystävyyden rikkumista; epäsopua yhteiskunnassa, uhkauksia
ja kirouksia kuningasta ja aatelia kohtaan, perätöntä epäluuloa,
ystävien maanpakoon syöksemistä, sotajoukkojen hajoamista, avioeroa
ja tiesi mitä kaikkea.

EDGAR.
Milloin sinä olet tähtitaikuriksi ruvennut?

EDMUND.
No, mitä siitä! Milloin näit isäni viimeksi?

EDGAR.
Eilen illalla.

EDMUND.
Puhelitko hänen kanssaan?

EDGAR.
Puhelin, kokonaista kaksi tiimaa.

EDMUND.
Erositteko sovussa? Etkö huomannut hänessä mitään nurjamielisyyttä,
sanoissa tai käytöksessä?

EDGAR.
En vähintäkään.

EDMUND.
Ajattele, millä olet häntä mahdollisesti loukannut, ja pyydän sinua,
karta häntä hiukan aikaa, kunnes on jäähtynyt hänen tulinen vihansa,
joka tällä hetkellä niin hänessä raivoo, että tuskin sitä voisi
lauhduttaa väkivaltakaan sinua kohtaan.

EDGAR.
Joku konna on minua panetellut.

EDMUND.
Sitä minäkin varon. Pyydän sua, käytä yhtämittaista malttia, kunnes
hänen kiihkeä raivonsa hiltyy, ja niinkuin sanon, piile minun
huoneessani, jossa toimitan niin, että kuulet kreivin haastelun. Mene
nyt; tuossa on avain. Jos ulkona liikut, pidä asetta.

EDGAR.
Mitä, veli? Asettako?

EDMUND.
Niin, veljeni, omaa parastasi sulle neuvon. Rehellinen mies en tahdo
olla, jos aikeet heill' on sinua kohtaan hyvät. Mitä olen nähnyt ja
kuullut, olen kertonut sinulle, mutta lienteästi vaan, en sinnepäinkään
niin hirveänä, kuin se todella on. Mene, ole hyvä.

EDGAR.
Saanko piankin sinusta kuulla?

EDMUND.
Luota minuun tässä asiassa.
(Edgar lähtee)
Isä herkkäuskoinen, ja veli jalo,
Niin pahuudesta kaukana, ett' tuskin
Sit' uskookaan; sen tyhmän rehellisyys
Petostan' auttaa! -- Nään jo, miten käy. --
Kun synnyll' en saa maata, juonta koitan,
Ja kaikk' on hyvää, mistä hyödyn voitan.

(Lähtee.)



minimap