I
Elämän kuvaaminen aadin, että saan nähdä käsikirjoituksen. Ohjaaja osoitti päätään: se löytyy vain sieltä. En luopunut vaatimuksestani. Hän otti kynän ja paperia, kirjoitti muutaman rivin tahallaan niin huonolla käsialalla etten saanut selvää muusta kuin kolmesta pisteestä viimeisen lauseen lopussa.
Sanoin heti: He siis rakastuvat.
– Miten niin?
Hän otti paperin takaisin, rypisteli otsaansa: – Kappas vain, kolme pistettä...
Mitä me käsikirjoituksella? Tajuan sen kun makaan hänen allaan hotelli Täysikuun sohvalla. Yhdestä hotellihuoneen boordiin maalatusta ornamentista näkyy ettei mysteeriä ole missään; kaikki on niin kömpelöä ja läpinäkyvää, että jumalan puolesta saa hävetä ja ihmisiä käy sääli.
Kaikki olivat minulle vihaisia eilen. Palokunta tuli paikalle pillit vinkuen. Kauhea hälinä:
– Missä palaa? – Ei missään. – Tämä on jo kolmas kerta.
– Mitä täällä taas tapahtuu? – Neiti Zachovalová teki hälytyksen ennen kuin ehdimme estää. – Meillä on muutakin tekemistä kuin juosta täällä ilman syytä.
Turhaan yritin puolustaa itseäni: – Täällä on palaneen käryä! Eikö kukaan muu haista mitään?
Eivätkä he tarkistaneet edes sähköjohtoja. Katsoin heidän kypäriään. Niissä oli lommoja Krimin sodan ajoilta. He tekivät jo lähtöä. Vaadin heitä tarkistamaan paikat. Ohjaaja sanoi: – Jospa nyt rauhoitutaan kaikki. Ja palokunta: – Neiti Zachovalová varmaan ymmärtää että jos näin käy liian monta kertaa, niin sitten kun on tosi kyseessä, ei kukaan enää vaivaudu tulemaan apuun…
Painukoon sitten helvettiin! Siellä ainakin palaa! Siellä ei ole mitään epäselvää!
Joku kiusaa minua. Joku tietää, että kaikista maailman asioista pelkään vain kahta: tulta ja keskinkertaisuutta. Eikä tulen pelkäämisessä ole mitään keskinkertaista! Kun menin pukuhuoneeseen, siellä oli aivan varmasti poltettu tulitikkuja. Kokonainen aski. Aivan tahallaan. Kuka sellaista tekee? Ohjaaja vakuutti ettei kukaan. Katsoin roskakoriin: siellä ei ollut mitään. Vaikka tikut poltetaan, eiväthän ne häviä kokonaan vaan hiiltyvät. Miksei niitä ollut roskakorissa? Eikä lattialla? Ei missään. Ei kai kukaan niitä taskuunsa laita? Ellei sitten halua kiusata minua niin ettei siitä jää mitään todisteita. Ohjaaja selitteli: Ehkä joku on käynyt siellä tupakalla. Mutta ei siellä tupakka haissut. Kyllä minä tiedän mikä siellä haisi.
Tänään minä ja Martin Jelínek. Ensimmäistä kertaa. Kokonainen tunti yhtä jankutusta, ensin paperista, sitten ilman:
”Nimi.”
”Esther Vorszda.”
”Syntymäaika.”
”Ensimmäinen toukokuuta tuhatyhdeksänsataakaksikymmentäkaksi.”
”Syntymäpaikka.”
”Olomouc.”
”Kansallisuus.”
”Tšekki.”
”Siviilisääty.”
”Naimisissa.”
”Puoliso.”
”Tomáš Vorszda.”
”Puolison syntymäaika.”
”Kymmenes heinäkuuta tuhatyhdeksänsataakaksikymmentäyksi.”
”Puolison syntymäpaikka.”
”Plzenˇ .”
”Puolison kansallisuus.”
”Tšekki.”
Välillä Martin sekosi. Hän oli kyllä vähän hermostunut. Se oli meidän ensimmäinen kertamme. Hän on kuullut minusta. Mutta minä olen kuullut hänestä vielä enemmän.
”Puolison kansallisuus.”
”Tšekki.”
”Puolison kansallisuus.”
– Minähän sanoin tšekki.
Sitten aloitettiin taas alusta. Viidennen kerran jälkeen pieni variaatio:
”Nimi.”
”Tomáš, ei nyt enää…”
”Nimi!”
”Minä en jaksa enää.”
”Jos et jaksa minun kanssani, miten jaksat heidän kanssaan?”
Sitten jatkettiin lapsista:
”Onko lapsia?”
”Ei.”
”Miksi ei?”
”Mies ei halua.”
”Sattuuhan niitä vahinkoja.”
”Ei ole sattunut.”
”Haluaisitko sinä?”
”He eivät koskaan sinuttele, Tomáš, eivät edes rottia. Nimenomaan rottia he teitittelevät.”
”Vastatkaa kysymykseen: Haluatteko te?”
”Haluan.”
”Viimeisen kerran: Kuka on teidän miehenne?”
”Sinä olet.”
Martin vaikenee, tuijottaa paperia. –Tässä lukee ”Tomáš Vorszda”.
– Missä?
– Eikö sinulla lue siinä ”Tomáš Vorszda”?
– Lukee.
– Eikö sinun pitäisi sitten vastata ”Tomáš Vorszda”?
Hän ei katso minua vaan ohjaajaa. Ohjaaja sanoo yllättäen: – Oikeastaan neiti Zachovalován idea on parempi.
Hän kiskaisee paperit käsistämme, vetelee viivoja, raapustaa. –No niin, alusta!
”Viimeisen kerran: Kuka on teidän miehenne?”
”Sinä olet.”
”Noinko sinä vastaat sille joka kuulustelee sinua?”
”Noin minä vastaan sinulle.”
Tauko. Siitä tulee liian pitkä, mutta Martinin täytyy vain odottaa koska seuraavakin repliikki on minun.
”Ja mitä nyt?”
”Yrität vain muistaa.”
”Ja entä sitten? Mihin me menemme?”
”Pois täältä.”
”Missä me tapasimme?”
Hiljaisuus. Kolmas ääni samassa huoneessa: ”Ette tavanneet ainakaan täällä.”
Esther ja Tomáš Vorszda pakenevat. Minä olen Esther. Martin on Tomáš. Autossa on toinenkin mies mutta vailla muuta merkitystä kuin että ajaa autoa jolla pakenemme. Ajamme peltojen halki keskellä päivää, on hirveän kuuma. Maastosta tulee mäkisempää, havupuita, mutkia. Ei mitään vuorosanoja. Tulemme pieneen kylään, jossa on junaasema. Ensimmäiset vuorosanat. Meidän pitäisi jatkaa matkaa mutta jotain on tapahtunut. Estherillä on huono olo, Tomáš epäröi, kuski haluaa vain nopean ratkaisun. Sitten Esther ja Tomáš jatkavat kahdestaan, kävelevät hiekkatietä pitkin. Matkalaukkujen kantaminen. Tomášin kantamat älyttömän painavia, Estherin kevyt. Minä olen Esther. Martin on Tomáš. Esther kävelee Tomášin perässä. Ohjaaja käskee minua: ”Katsele Tomášia.” Katselen Tomášia mutta ohjaaja huutaa: ”Katsele Tomášia!”
He kuvaavat kasvojani jotta kaikki näkisivät miten Esther katsoo Tomášia. Martin on Tomáš mutta näen vain Martinin. Näen Martinin takaapäin, valkoisen paidan selkämyksen, tummat housut, niskan, hiukset. Ainoa ajatus päässäni: Kuinka paita on pysynyt noin valkoisena?
Kohtauksen jälkeen avustaja nostaa matkalaukut takaisin autoon. Martin on saanut rakkoja kämmeniinsä. Kysyn avustajalta mitä niissä kahdessa painavassa laukussa on. Sinne on vain tungettu kaikkea painavaa mitä oli käden ulottuvilla. Ohjaaja ei halua meidän tietävän mitä Tomáš kantaa laukuissaan.
Kohtauksien kuvaukset etenevät kronologisessa järjestyksessä. Ohjaajan on pakko tehdä niin koska me emme saa nähdä tulevaisuutta. Olen pitänyt häntä silmällä siitä lähtien kun tulimme kuvauspaikalle. Kirjoitan kaiken muistiin. Ohjaaja ”käyskentelee” talon ympäristössä, ”istuskelee” pitkään sahapukin lähellä, ”seisoskelee” sadevesitynnyrin vieressä. Menee Martinin kanssa liiteriin. He tulevat ulos liiteristä, Martinilla on saha kädessä. Ohjaaja silmäilee sahaa tyytyväisen näköisenä vaikka se on ihan ruosteessa. Kun seistään rouva Ne˘mcován talon edustalla ja ihaillaan kaunista ylänkömaisemaa, sanon tahallani: – Onneksi on sentään vuoria. Ne ovat jököttäneet tuolla tuhansia vuosia. Onneksi niille ei mahda mitään... Ohjaaja vain nyökyttelee päätään ihan kuin se ei koskisi häntä.
Menin tutkimaan liiteriä. Homeelta haiseva hämärä. Siellä oli vain ruosteisia työkaluja. Martin kurkisti sisään liiteriin. En tiedä mikä minuun meni. Sanoin Martinille: ”Tomáš, ei nyt enää…”
Martin vastasi heti: “Jos et jaksa minun kanssani, miten jaksat heidän kanssaan?“
Kuin veitsi syliin, sanat säteilivät reisiin saakka. Sitten lyhyt hymy ja katoaminen takaisin ovenraosta kiilautuvaan valoon.
