Kalevala: Kalevala (Kalevala in Italian)

Ensimmäinen runo

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme, kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja, virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.

Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa;
niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä,
minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.
Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.

Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia, kanervoista katkomia,
risukoista riipomia, vesoista vetelemiä,
päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni, lasna karjanlaitumilla,
metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle.
Kerän pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä, suorin solmun sommelolta?

Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.

Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona. Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen, luovu luomatoin sikiö.

Itkeä hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki: iäkseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla!

"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni.

"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"

Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.

Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;
pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa
kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta
miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!"

Kun ei kuu kerittänynnä eikä päivyt päästänynnä,
ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä:
liikahutti linnan portin sormella nimettömällä,
lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;
tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta.

Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen;
jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.

Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle.

Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe.
Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.

Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Il Primo Runo

Nella mente il desiderio
mi si sveglia, e nel cervello
l'intenzione di cantare,
di parole pronunziare,
co' miei versi celebrare
la mia patria, la mia gente.
mi si struggon nella bocca,
mi si fondon le parole,
mi si affollan sulla lingua,
si sminuzzano fra i denti.

Caro mio fratello d'oro,
mio compagno dai prim'anni!
Ora vieni a cantar meco,
a dir meco le parole!
Da diverso luogo, insieme
ora qui ci siam trovati!
Raro avvien che c'incontriamo,
che possiamo stare insieme
quassù in queste terre tristi,
nelle povere contrade.

Or prendiamoci le mani,
intrecciam dito con dito,
sì che ben possiam cantare
meglio ancora recitare,
perché sentan questi amici
ed ascoltino i benigni,
nella stirpe che su viene
e nel popol che cresce
questi canti tramandati,
questi versi messi in luce
di Väinö dalla cintura,
d'Ilmari dalla fucina,
di Kauko tolti alla spada
ed all'arco d'Joukahainen,
dai confini di Pohjola,
di Kaleva dalle lande.

Li cantava prima il babbo
affilando la sua scure;
li insegnava a me la mamma
mentre il fuso ritorceva,

quando bimbo, sul piancito
ruzzolavo sui ginocchi,
sbarazzino, con la bocca
piena di latte accagliato.
Non mancavan canti al Sampo,
non a Louhi gli scongiuri:
invecchiò coi canti il Sampo,
sparver Louhi e gli scongiuri,
morì Vipunen coi versi
e coi giuochi Lemminkäinen.

Ma vi sono altre parole,
altri magici segreti,
afferrate per la strada
e strappate alle prunaie,
via divelte dai sarmenti
e raccolte dai germogli,
spigolate in mezzo all'erbe,
raccattate nei sentieri,
allorquando, pastorello,
io la gregge conducevo,
fra le zolle inzuccherate,
sopra le colline d'oro,
dietro la Muurikki nera
e con Kimmo la screziata.

Mi diceva versi il freddo
e la pioggia lunghi canti.
Mi portava strofe il vento,
me ne dava il mar con l'onde.
Vi aggiungean voci gli uccelli
e canzoni gli alberelli.

Un gomitolo ne feci,
in matassa le raccolsi;
il gomitol nella slitta,
nel carretto la matassa;
le portò la slitta a casa,
il carretto nel granaio;
sul palchetto le riposi,
dietro il bussolo di rame.

Stetter lungo tempo i versi
in quel freddo nascondiglio.
Ch'io dal freddo ora li tolga,
ch'io dal gelo i canti levi,
porti il bussol nella stanza,
la cassetta sulla panca,
sotto la trave maestra,
sotto il tetto rinomato?
Aprirò dei versi l'arca
ed il bussolo dei canti?
Il gomitol ch'io sdipani
e disfaccia la matassa?

Dunque or canto buoni versi
con sonora bella voce,
se di segale focaccia
mi darete, e birra d'orzo.
E se birra non mi dànno,
non mi portan birra bianca,
canto pure a bocca asciutta,
versi fo per l'acqua cara,
per la gioia della sera,
per l'onor di questo giorno,
pel conforto del domani,
per l'augurio del mattino.

Così ho udito raccontare
così il canto incominciare:
sole a noi vengon le notti
e risplendon soli i giorni
e pur solo Väinämöinen
il cantore eterno nacque
da Kave sua genitrice,
da Ilmatar la madre sua.

Kave, la figlia dell'aria,
Luonnotar, vergin leggiadra,
lungo tempo visse pura,
casta sempre si mantenne
nei recinti ampi dell'aria,
nella volta solitaria.

De' suoi giorni sentì noia,
sazietà della sua vita,
di star sempre sola sola
e di viver verginella
nei recinti ampi dell'aria,
nella volta solitaria.

E dal ciel discese in basso,
si calò fin sopra l'onde,
sopra il mar dal chiaro dorso,
sull'aperta superficie.
Venne un vento tempestoso,
da levante un uragano,
sollevò del mar la schiuma
e cacciò sconvolte l'onde.

Cullò il vento la fanciulla,
spinse l'onda la donzella
sopra il mar dal dorso azzurro,
sopra i flutti spumeggianti:
fu dal vento fecondata,
fu dal mare ingravidata.

Portò quella il grave peso,
la penosa gravidanza,
la portò settecent'anni,
per ben nove età d'eroi;
né nasceva ancor quel germe,
increato, dal suo seno.

S'aggirò, madre dell'acque.
Nuotò a oriente, ad occidente,
da maestrale e mezzogiorno,
fin dal cielo sui confini
con il ventre sempre gonfio,
angosciata dalle doglie;
né nasceva ancor quel germe,
increato, dal suo seno.

Prese piano a lacrimare,
parlò allora, così disse:
«Ahimé, poveri miei giorni,
disgraziato il viaggio mio!
a cotesto son venuta:
giù dal cielo son discesa,
perché il vento mi cullasse,
l'onda via mi trascinasse
sopra l'acque ampiodistese,
sopra l'onde sterminate!

«Meglio assai sarebbe stato
viver Vergine dell'aria,
che vagare come adesso,
come madre delle acque:
č penosa qui la vita
per il freddo e la fatica,
soggiornare in mezzo all'onde,
sopra l'acqua camminare!

«Ukko! Ukko, dio supremo,
tu che reggi tutto il cielo!

Vieni qua dov'č il bisogno,
scendi dove ti s'invoca!
Dalle doglie la fanciulla
tu solleva, dai tormenti!
Non tardare presto accorri,
senza indugio mi soccorri!»

Poco tempo era passato,
un momento sol trascorso.
Volò dritta un'anatrella,
una folaga leggiadra
e cercava un posto al nido
ed un posto ove fermarsi.

Volò a oriente, ad occidente,
a maestrale, a mezzogiorno.
Non trovò luogo nessuno,
non un posto dei peggiori
dove il nido fabbricare,
dove un poco riposare.

Si librava, svolazzava
e pensava e meditava:

«Se nei flutti faccio stanza
e nell'onde dimoranza?
Butta giù la stanza il vento
ed il flutto in un momento».

Ma la madre delle acque,
quella Vergine dell'aria,
un ginocchio alzò dal mare,
sollevò dall'onde il dorso
perché il nido vi posasse,
l'anatrella e si fermasse.

Volò dritta l'anatrella,
svolazzò per ogni verso:
finché scorse quel ginocchio
sollevato sopra l'acqua:
crede' fosse un monticello,
un erboso praticello.

Si librò, con volo lento
si calò sopra il ginocchio.
Il suo nido colà fece,
vi depose l'uova d'oro:
di quell'uova sei son d'oro
ed il settimo di ferro.

Cominciò l'uova a covare,
il ginocchio a riscaldare.
Covò un giorno, covò un altro,
covò ancora il terzo giorno.

Già la madre delle acque,
quella Vergine dell'aria
sentìa caldo sul ginocchio,
come un fuoco sulla pelle;
le pareva che nel ginocchio
si struggessero le vene.

Il ginocchio scosse forte,
alle membra die' uno scrollo:
cadder l'uova dentro l'acqua,
giù piombarono nell'onde;
e si rupper in pezzettini,
si spezzarono in frantumi.

Non si persero nel fango,
non spariron dentro l'acqua.
Preser nuova, bella forma
quei frantumi, quei pezzetti:
la metà del guscio sotto
diventò la madre terra,
l'altro mezzo guscio sopra
si mutò nel firmamento;
quel che c'era sopra, giallo,
brillò in cielo come sole,
quel che bianco c'era sopra
diventò luna splendente;
quel che c'era di screziato
brillò in cielo come stelle,
quel che l'uovo avea di scuro
diventò nube nell'aria.

Ed i tempi vanno innanzi,
scorron gli anni un dopo l'altro
col brillar del nuovo sole,
con lo splender della luna.
Sempre nuota la fanciulla,
erra la madre dell'acque,
nuota in mezzo all'onde chete,
ricoperte dalla nebbia,
l'acqua limpida ha dinanzi
e di dietro il cielo chiaro.

Nove anni al fin trascorsi,
giunta la decima estate
sollevò dal mar la testa,
alzò il capo sopra l'onde.
A crear prese, a produrre,
a far opra di creatrice
sopra il mar dal dorso azzurro,
sull'aperta superficie.

Dove la mano stendeva,
facea sorger promontori;
dove il piede suo premeva,
ecco buche per i pesci;
si tuffava, e più profondi
si scavavano gli abissi.

Se volgeva il fianco a terra
si stendevano le sponde;
se voltava a terra il piede
ecco fosse da salmoni;
se piegava il capo a terra
s'allargavan tosto i golfi.

Nuotò poi più là da terra,
si sdraiò del mar sul dorso:
d'isolette sparse il mare,
vi creò scogli nascosti
dove la nave sprofonda,
dove muore il marinaro.

Eran l'isole già sparse,
già creati in mar gli scogli
e del ciel sorti i pilastri,
terra e campi con magia,
già dipinte eran le pietre,
nelle rupi i solchi incisi.
Non ancora Väinö nato
era, quel cantore eterno.

Dalla madre in seno il vecchio
Väinämöinen si agitava,
si movea per trenta estati
e per altrettanti inverni,
sopra l'acque silenziose,
ricoperte dalla nebbia.

E pensava, rifletteva
qual sarebbe la sua vita
nell'oscuro nascondiglio,
dentro l'angusta dimora,
dove luce mai non entra
né di luna né di sole.

Disse allor queste parole,
pronunziò questo scongiuro:
«Mi togliete, Luna e Sole,
Orsa, libero deh fammi
da coteste porte strane,
dai cancelli sconosciuti,
sì ch'io lasci il piccol nido,
la dimora stretta e angusta!
Vada, uomo, sulla terra,
d'uomo figlio, goda l'aria,
possa in ciel mirar la luna
e del sole i vivi raggi,
possa l'Orsa salutare
e le stelle contemplare!»

Ma la Luna non lo sciolse,
non lo fe' libero il Sole;
ebbe allora in uggia i giorni,
in fastidio la sua vita:
del castel scosse la porta
con il dito senza nome,
guizzò pel lucchetto d'osso,
vi passò col pie' sinistro;
dalla soglia uscì con l'unghie
e dall'atrio col ginocchio.

Fece un tuffo a capo fitto
e le man voltò nell'onde;
e del mare restò l'uomo
in balia, l'eroe de' flutti.

Posò là per cinque anni,
per cinqu'anni, anzi per sei,
e per sette, per ott'anni,
finché si fermò vicino
a una punta senza nome,
a una terra senza arbusti.

Sorse allora sui ginocchi,
s'appoggiò sopra le braccia,
s'alzò per mirar la luna,
per goder del sole i raggi,
volle l'Orsa salutare
e le stelle contemplare.

Così nacque Väinämöinen,
così fu quel vate ardito
dalla Vergine dell'aria,
da sua madre partorito.